Sukkaa pukkaa

Syksy on neulojan lempivuodenaika. Pimenevät illat houkuttelevat tarttumaan puikkoihin ja lankaan. On hyvä aika aloittaa vaikka joululahjasukkien neulominen. Neuloisinko tuttua perussukkaa vai tarttuisinko johonkin haasteellisempaan malliin ja yllättäisin sekä itseni että lahjan saajan? Mistä sitten löytäisin kiinnostavia, hyviä ohjeita? Neulelehdistä ja netistä, mutta myös kirjoista, joihin keskityn tässä kirjoituksessa.

Mikä tekee neulekirjasta hyvän? Se mikä kellekin on mieleinen, riippuu omista mieltymyksistä, taidoista ja tarpeista. Yksi toive on varmaan kaikille yhteinen, toive virheettömistä, selkeästi kirjoitetuista ohjeista.

Sukkakirjoja. Kuva Anna Kaisa Piispanen

Uusia sukkakirjoja on ilmestynyt viime vuosina runsaasti. Jo muutama vuosi sitten ilmestyneissä Suloisimmat sukat ja Sukkia rakkaudella -kirjoissa on viehättäviä, ohuella langalla neulottavia pitsisukkamalleja, joista olen saanut monta vinkkiä omiin sukkiini. Kyllikki Mitrosen Sukkasillaan-kirja on yksi suosikeistani. Siinä on selkeitä, simppeleitä sukkaohjeita ja kauniit, tunnelmalliset kuvat. Sukupolvien silmukat -kirjassa on muiden perinneneuleiden lisäksi nostalgisia vanhoja sukkamalleja, jotka on neulottu museoista löydettyjen esikuvien mukaan ja joihin on laadittu nykyisillä langoilla toteutettavat ohjeet. Myös vasta ilmestyneen Puikkomaisterin sukkakirjan kauniissa kirjoneulemalleissa on sovellettu kansanomaisia kuvioita.

Pintakuviolliset sukat farkkuhousuisen henkilön jaloissa, taustalla kiviseinä.

Anni-sukat Stephanie van der Lindenin Säpinää sukkiin -kirjasta. Kantapäät on neulottu ranskalaisittain. Kuva Anssi Toivanen.

Olen itse sellainen neuloja, etten välttämättä seuraa ohjeita orjallisesti vaan muokkaan, yhdistelen ja lisäilen surutta eri malleissa olevia aihioita. Kantapään neuloin kuitenkin ennen aina hollantilaiseen tyyliin eli niin kuin se aikanaan koulussa opetettiin, mutta eräänä päivänä tutustuin ranskalaiseen kantapäähän ja ihastuin siihen kovin. Ohjeet sen tekemiseen löytyy mm. Punomon nettisivuilta, Novitan sukkalehdestä ja Suloisimmat sukat -kirjasta. 

Anna Kaisa Piispanen

Teksti julkaistu Soisalon Seudun kirjastonurkassa.

Leppävirran kansallispuku 50 vuotta

Leppävirran ensimmäisen kansallispuvun suunnittelivat leppävirtalaislähtöinen taiteilija, mallipiirtäjä Siiri Brunou ja pukuhistorioitsija Tyyni Vahteri 1920-luvulla. Ilmeisesti leppävirtalaisia esikuvakankaita ei ollut saatavilla, sillä puvun raidoitus oli lainattu naapuripitäjien kankaista, samoin kuin liivin malli. Leppävirtalaisinta puvussa oli tykkimyssy, johon oli kirjottu lepän käpykuvioita.

Kansallispukuinen nainen istuu kädet sylissään. Hänellä on valkoinen pusero, raidallinen liivi ja hame. Puserossa on pieni, hopeinen solki.

Leppävirran vanha kansallispuku. Kuva Anssi Toivanen

Tätä ensimmäistä pukua ei valmistettu kovin paljon. Kotiseutumuseosta löytyy yksi puku, joka on mahdollisesti tehty 1930-luvulla. Mystisesti sen värit ovat paljon valjummat kuin alkuperäisluonnoksissa.

Vasemmalla Leppävirran ensimmäinen kansallispuku 1930-luvulta. Oikealla puvun uusittu versio.

Leppävirran vanha ja uusi kansallispuku rinnakkain. Kuva Anna Kaisa Piispanen

Leppävirran matkailu- ja kotiseutulautakunnan ja museonhoitaja Lyyli Sutisen toimesta vanha kansallispuku haluttiin uudistaa. Sen luonnokset lähetettiin Kansallismuseoon ja kysyttiin, voisiko se olla esikuvana uudelle puvulle. Kansatieteilijä Toini-Inkeri Kaukonen suunnitteli puvun uudelleen vuosina 1969-70. Paita, huivi ja tykkimyssy säilyivät entisellään. Liivin malli ja kankaan raidoitus suunniteltiin paikallisten esikuvien mukaisiksi.

Kansallispukuisia naisia Leppävirran kirkon edustalla. Kuva Anssi Toivanen

Leppävirran kansallispuvusta on kaksi värivaihtoehtoa; neitosille ja nuorille vaimoille heleämpi sinivihreä kangas, vanhemmille tummempi siniruskea. Heleämpi versio yleistyi, ja se tunnetaan nykyään Leppävirran kansallispukuna.

Leppävirran kansallispuku esiteltiin ensimmäisen kerran kotiseutujuhlissa kesäkuussa 1970.


Leppävirran kirjasto teki kansallispuvun syntymäpäivän kunniaksi virtuaalisen Tarinakoukun, joka julkaistiin Leppävirta-päivänä 4.6.2020.

Kutrit kuriin

Tukkani on ilmainen kosteusmittari: mitä kosteampi sää, sitä päättäväisemmin otsahiukseni vääntäytyvät korkkiruuvikiharoille. Kun valitin kampaajalleni tukkani itsepäisyyttä, hän totesi suurimman osan naisasiakkaistaan olevan tyytymättömiä hiuksiinsa. Onneksi kaupoista löytyy hiuspulmiin monenlaisia apuvälineitä: suoritusrautoja, kihartimia, hiusvärejä jne. Edes lyhyitä hiuksia ei tarvitse harmitella, sillä ne saa hiuspidennyksillä hulmuavan pitkiksi muutamassa tunnissa.

Kuvassa on vanha nukke. Nukella on pitkä vaalea tukka. Osa hiuksista on palmikoitu. Nukella on yllään pallokuvioinen keltainen paita.

Tiina-nuken kauniit kutrit. Kuva Marja Annala.

Myönnän kadehtivani vanhan nukkeni Tiinan paksuja ja kiiltäviä hiuksia. Niissä on jopa muutamat väriraidat – kylläkin kuralammikon veden värjäämät. Koska Tiinan hiukset ylettyvät olkapäille asti, tykkäsin lapsena tehdä niihin ranskalaisia lettejä ja juhlakampauksia. Jo pelkästään Tiinan hiusten harjaaminen tuntui rauhoittavalta.

Letittäminen on nyt ilmeisesti muotia, koska lyhyen ajan sisällä aiheesta on ilmestynyt kolme kirjaa. Ihanat letit -kirjan on tehnyt kaksi tanskalaista tyttöä, Laura ja Marie. He innostuivat opettelemaan uusia letitystekniikoita koulujen työsulun aikana.  Isin ja tyttöjen lettikirja sisältää raumalaisen Matti Airolan taidonnäytteitä. Hän on letittänyt kahden tyttärensä hiuksia. Jenni Petänen pitää letityskursseja ja tekee lettikampauksia myös tilauksesta mm. syntymäpäiväjuhlilla ja festareilla. Häneltä on ilmestynyt kirja Letille.

Kirjoissa neuvotaan havainnollisin kuvin ja piirroksin, mitä tarvikkeita letittämiseen tarvitaan ja miten tehdään peruslettejä sekä näyttäviä letti- ja juhlakampauksia.  Sekä tanskalaistytöt että Airola korostavat, että letittämistä voivat harrastaa kaikenikäiset kulttuurista ja asuinpaikasta riippumatta. Koska letittäminen on hauskaa ja rauhoittavaa eikä maksa paljon, se on täydellinen yhteinen harrastus vanhemmille ja lapsille.

Kirjojen havainnolliset ohjeet innostivat minut kaivamaan Tiina-nuken esille varastosta ja sain kuin sainkin aikaiseksi sen hiuksiin hollantilaisen letin.

Marja Annala

Teksti julkaistu Soisalon Seudun kirjastonurkassa

Haaveena kesäeläimiä

Kesäeläimet ovat tuoneet perheeseemme paljon iloa, sillä eläinten touhuja on niin mukava seurata! Possut ovat saaneet aitauksessaan tonkia maata mielin määrin ja ottaa virkistäviä mutakylpyjä. Lampaat ovat viihtyneet laitumella pitämässä kurissa heinän kasvua. Kanoille on ollut oma ulkotarha munimiskoppeineen ja nukkumisorsineen, mutta paljon ne ovat kotkotelleet vapaanakin.

Ruskeankirjava kana seisoo mustikkapensaiden keskellä.

Kirjavakana mustikkapensaassa. Kuva Hanni-Mari Ojala.

Tänäkin kesänä kymmenkunta kanaa kuopsuttelee pihapiiriä. Muutaman harrastepesän  mehiläiset pörräävät jo innokkaasti kevätkukissa.

Lapset ovat oppineet paljon eläimistä ja niiden huolehtimisesta. Ruuan ja juoman säännöllinen tarjoaminen hoidokeille on opettanut ahkeruutta ja vastuunkantoa. Kananmunien kerääminen on hauskaa puuhaa, mutta vielä hauskempaa on syödä omien kanojen munista paistettuja kullankeltaisia lettuja! Vapaiden kanojen munien keltuaiset paistavat kilpaa kesäauringon kanssa.

Mehiläisten yhdyskuntaelämän opettelu ja hunajahommat elokuussa ovat hurjan mielenkiintoisia. Possujen ja lampaiden kanssa on tutustuttu myös siihen luonnolliseen tosiasiaan, että hoidokit ovat talven tullen päätyneet ruokapöytään.

Ennen kuin ottaa mitään eläimiä, täytyy niiden hoitoon perehtyä. Kirsti Hassisen kirjat ”Omat kanat, omat munat” sekä ”Omat lampaat – pienlampurin käsikirja” ovat hyviä oppaita, jotka ovat selkeitä lukea ja kauniita katsella. Lauri Ruottisen toimittamat ”Mehiläishoitoa käytännössä” osat 1 ja 2 ovat mehiläiskasvattajien perusteoksia, mutta harrastusta aloittelevalle suosittelen vasta ilmestynyttä Tero Savolaisen kirjaa ”Mehiläisen maailma. Tunne, hoida, harrasta”.

Kanoja, kaneja tai mehiläisiä voi pitää kaupungissakin. On kuitenkin otettava huomioon naapurit ja erilaiset säädökset, joita eläintenpitoon liittyy. Säädösten kanssa kyllä pärjää – onneksi esimerkiksi mehiläisille ei tarvitse edes laittaa korvamerkkejä! Netistä löytyy tietoa ja valmiita lomakkeita viranomaisia varten osoitteesta evira.fi.

Kesäeläimistä haaveilevan täytyy tietää jo eläimiä ottaessaan, mitä niille tehdään syksyllä, jos itsellä ei ole eläimille sopivaa tilaa talveksi. Myydäänkö, syödäänkö vai annetaanko johonkin talvihoitoon?

Hanni-Mari Ojala

Teksti julkaistu Soisalon Seudun Kirjastonurkassa

Tarinakoukku-piknikin herkkuja

Lauantaina 13.6. oli kansainvälinen Knit in Public Day eli Julkineulomispäivä. Sen kunniaksi pidimme kirjaston pihalla seuraavana päivänä Tarinakoukku-piknikin, jossa neuloimme isolla porukalla kauniissa kesäsäässä. Viltit ja retkituolit, eväskassit ja lankakerät värittivät pihapuistoa. Helleasuiset ihmiset iloitsivat kohtaamisista ja yhteisestä harrastuksesta.

Kuvassa naiset ihailevat lankoja ja neuleita. Auton takakontissa, pöydällä ja korissa on myytäviä, värikkäitä lankoja.

Ilun ihania, värikkätä lankoja

Meillä oli vieraana Handu-lankakaupan Ilona Korhonen, joka tuli tapahtumaan Handun ensivastehätäapulankapiipaa-autollaan. Häneltä oli mahdollisuus ostaa korona-ajan tyhjentämiin lankakaappeihin ihanan värikästä täydennystä. Kuulimme Ilonan monipuolisesta elämästä langanvärjääjänä ja lankakauppiaana, laulajana ja kansanmusiikin tohtorina. Tutustuimme hänen tekemiinsä käsityökirjoihin ja Taito-lehteen, johon Ilu kirjoittaa mahtavia kolumneja.

Oli mielenkiintoista kuulla käsitöiden somemaailmasta. Ilu on Suomen ensimmäisiä käsityö-blogin pitäjiä (ilunhanduduunaa). Blogin perustamisen jälkeen somemaailma on muuttunut paljon – on tullut aktiiviset facebook-postaukset ja –harrasteryhmät, vlogit ja podcastit. Onko perinteisillä blogeilla enää sijaa harrastepiireissä? Lisää aiheesta videolla.

Virtuaalisten Tarinakoukkujen jälkeen oli tosi kiva tavata ihmisiä ihan oikeasti neulomisen merkeissä. Jatkamme oikeita Tarinakoukkuja taas syksyllä kirjaston kerhohuoneella, mikäli koronatilanne sen sallii. Seuraava kerta on suunniteltu pidettäväksi 25.9. klo 13-15. Silloin aiheena on nostalgia. Aiomme jatkossakin tehdä myös virtuaalisia Tarinakoukkuja kirjaston YouTube-kanavalle.

Terveyttä luonnosta

Lapsuudestani ovat jääneet erityisesti mieleen isän kanssa tekemäni metsäretket. Muistan elävästikuinka voimakkaasti suopursut tuoksuivat, miten isän retkieväiksi ostamat munkit ja viinerit maistuivat tavallistakin paremmilta ja kuinka hyvältä olo tuntui retkien jälkeen. 

Tänä vuonna on ollut useita kirjoituksia luonnon vaikutuksesta terveyteemme. Tutuiksi ovat tulleet muun muassa metsäkellintä, vihreä hoiva ja polkujuoksu. Teoksessa Metsän parantava voima Florence Williams kertoo eri maissa tehdyistä tutkimuksista, joissa on pyritty mittaamaan, miten luonto vaikuttaa mielialaan, hyvinvointiin, ajattelukykyyn ja sosiaalisiin taitoihin. Williams kävi tutustumassa muun muassa japanilaisten tapaan lievittää stressiä: paikallinen metsätalousvirasto on osoittanut 48 virallista metsäterapiapolkua metsäkylpykäyttöön. Etelä-Koreassa on perustettu kolme virallista parantavaa metsää ja lisää on suunnitteilla. 

Williamsin mielestä on tärkeä ymmärtää, miten huomattava osa ihmisten elämästä on siirtynyt sisätiloihin ja tätä muutosta pitäisi yrittää helpottaa ja hallita. Lisäksi meidän on huolehdittava isommasta määrästä asioita kuin aivot on suunniteltu käsittelemään.  

Adela Pajunen ja Marko Leppänen kertovat kirjassaan Terveysmetsä, millaiset luontopaikat, luonnonelementit ja maisemapiirteet edistävät terveyttä ja vaikuttavat ihmiseen suotuisasti. Kirjoittajat tutustuivat satoihin tutkimuksiin ennen kirjan kirjoittamista ja osallistuivat maa- ja metsätalousministeriön Terveysmetsä-hankkeeseen vuosina 2014-2017. 

Ilmakuva Ivalojoen suistosta. Kuvassa metsää, vattä, saaria ja pilvetön taivas.

Esteettisesti miellyttävä maisema Ivalojokisuulla. Kuva Anssi Toivanen

Tehtyäni diagnoosin luonnonpuutostaudista päätin palata juurilleniLyhyen ajomatkan päästä löysin upean metsän, jossa kaikki huolet unohtuivat, kun yritin olla eksymättä ja pysyä pystyssä mäkisessä ja kivikkoisessa maastossa. Eväitä syödessäni muistin Williamsin mainitseman selityksen sille, miksi ruoka maistuu paremmalta ulkona: ruoansulatuselimistön toimintaa vilkastuttava parasympaattinen hermosto aktivoituu, kun ympäristö saa meidät rentoutumaan. 

Marja Annala 

Teksti julkaistu Soisalon Seudun Kirjastonurkassa